-Amy Bloom
Amy Bloom on amerikkalainen kirjailija joka on julkaissut tekstejä mm. naisen kehonkuvasta ja sen parantamisesta. Hän käsittelee aihetta suorasukaisesti ja järkevästi, ja hänen mietteitään lukiessa tirskahtaa välillä nauruun, välillä itkuun. Tässä tiivistetysti hänen tärkeimpiä mielipiteitään, jotka allekirjoitan täysin.
Bloom kirjoittaa nykyajan hurjista vaatimuksista naisvartaloa kohtaan. Ulkonäköpaineet ovat valtavat, ja kauhuesimerkkinä hän mainitsee sen, että synnytyksen jälkeen pitäisi päästä takaisin "bikinikuntoon" alta aikayksikön. Bloom kutsuu terveen ja positiivisen kehonkuvan dilemmaa Rubikin kuutioksi, joka koostuu epämiellyttävistä tunteista ja sairaista asenteista. Itse lisäisin tähän vielä epärealistisen ideaalin. On kai selvää, että se naiskuva, jota meille mediassa tuputetaan on sairaalloinen. Ja kun katselee tarpeeksi kauan 34-kokoisia malleja luulee itse olevansa liian iso, liian rehevä, liian laiska, liian kuriton ja liian kaikkea. Ja tämä on väärin. Bloom kirjoittaakin osuvasti:
"tabloids produce crap, but people (mostly women) buy it: pictures of the overweight (they've let themselves go!), the enhanced and shapely (you, too, can look like this if you eat garlic and grapefruit!) and the shame-on-her-for-getting-too-skinny (as if no tabloid editor can imagine how a six-foot starlet came to think 130 pounds is obese)."
 |
| Katie Halchishick ja barbivartalon edellytykset |
Niin totta! Bloom onkin sitä mieltä, että ensimmäinen askel kohti terveempää kehonkuvaa on ystävystyä peilin kanssa. On mahdotonta saavuttaa sisäistä ja ulkoista eheyttä saati sitten antaa omille jälkeläisille lahjaksi tervettä itsetuntoa jos omatunto soimaa joka kerta kun katsoo peiliin, syö keksin tai näkee photoshopatun mallin lehdissä. Paksuimmatkaan pakkelikerrokset, kauneimmatkaan ripsienpidennykset tai upeimmatkaan peppua kohottavat farkut eivät pysty peittämään itseinhoa. Bloom kirjoittaakin, että ennen kuin lakkaamme pitämästä normaaleja piirteitä vikoina, emme koskaan pysty hyväksymään itseämme. Tämä johtaa myös siihen, että olemme aina mielestämme jotenkin viallisia.
Me ihmiset olemme kaikki luonnostaan erikokosia ja -näköisiä. Meidän ei tulisi vertailla vartaloamme muihin, sillä kaikilla meillä on erilaiset lähtökohdat ja omaamme erilaisen vartalotyypin. Leveän lantion omaavasta ei koskaan voi tulla Victoria's Secretin laiheliinienkeliä, eikä enkelistä koskaan muodokasta. Sinusta ei myöskään koskaan tule Megan Foxin tai Beyoncen näköistä vaikka miten yrittäisit. Mutta Mikael Jungneria lainatakseni: So f*cking what! Edellä mainittu ajattelutapa kun johtaa pahimmillaan ikuiseen laihiksella olemiseen ja siihen, ettemme koskaan voi hyväksyä vartaloamme täysin. Eikö joskus kuitenkin pitäisi koittaa se päivä jolloin voimme todeta että nyt olen hyvä ja nyt en enää yritä muuttua tästä? Jos ei, niin tulevaisuudennäkymät ovat melko lailla synkät ja tylsät.
Olen muutenkin niin täydellisen kyllästynyt ulkonäköhysteriaan joka tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Kaksi numeroa pienempi vaatekoko ei tee kenestäkään automaattisesti kauniimpaa tai onnellisempaa. Itse asiassa uskaltaisin väittää että onnellinen on se, joka voi nauttia elämästä täysipainoisesti keskittymättä pakonomaisesti jokaiseen suupalaseen tai liikuntasuoritukseen. Sen sijaan että käyttää tuntikausia salilla ja lenkkipolulla voisi joskus istahtaa alas, nauttia pullan ja päättää että tästä päivästä lähtien mä en enää koskaan ole dieetillä vaan alan elää! Nanna approves! ;)
"You are imperfect, permanently and inevitably flawed. And you are beautiful."
-Amy Bloom
Totta joka sana! Eletään ja nautitaan!!! <3
VastaaPoista